Puuhakkuudesta luovaan laiskuuteen

Että oli hyvä artikkeli "Puuhakkuus on tiellä" mummin kevään Kotiliedessä nro 10/2012, kiitos Hanna Jensen! Siis syy, miksi en saa tiettyjä mieluisiakaan juttuja (ikinä koskaan milloinkaan) tehtyä, saattaa olla liiallinen puuhakkuus. Tämä jää päälle monelle sellaiselle, joka on täysin sisäistänyt "vie mennessäs, to tullessas" -ajatuksen. Itse olen kuvitellut sen olevan perintöä maalaistalosta ja kerkeän ahkeralta äidiltäni, mutta Jensenin äiti Tellervo Suomalainen on vallan päinvastainen tavoissaan. Hän ei tunne huonoa omatuntoa tekemisistään tai tekemättä jättämisistään, muista viis:

"Zen-äiti voi maata pokkana kirkkaalla auringonpaisteella sinisellä plyysisohvallaan ja rustata sudokuja, satoja ristisanatehtäviä ja keittää välillä kahvit. Sillä välin minun sukupolveni (siis minä) vedän pakollista seitsemän tunnin kävelylenkkiä painot käsissä, jaloissa ja kaulassa."

Minkä takia ylipäätään pitää verrata itseään ja aikaansaatua näkyvää tekemistä toisten juttuihin, asuinkumppanin, ystävien? Miksi sitä ei vain ota aikaa itselleen ja tee sitä, mikä on todella Tärkeää? Ehkä siksi, että puuhakkuudesta on tullut niin tapa, luita myöten. Luovaa laiskottelua pitää oikein opetella. Eli treenit pystyyn vaan, selittelen sitten tämän jotenkin puuhastellen lepäävälle kumppanilleni... Kuten Jensenin äiti:

"Pitää, katso, antaa itselleen lupa. Minä olen antanut! Nautin elämästä."
 

PS: Jos haluat lukea koko kolumnin eikä ole lehteä käsillä, ota yhteyttä. Lähetän sen sinulle sähköpostitse pdf-muodossa. 

Tommy Tabermannin jäljet

Luin kauniin kirjan surusta ja kaipauksesta: Tuija Wuori-Tabermannin "Meitä oli kaksi". Kirjassa kuuluu molempien ääni, sekä edesmenneen Tommy Tabermannin että kirjailijan itsensä. Tässä on lesken näkökulmaa, mutta surun kanssa eteenpäin kulkeminen on samanlaista meille muillekin omaa rakasta kaipaaville. "Ei elämä pääty kuolemaan", sanoi Tommy Tabermannin. Kirja antaa valoisaa tukea elämää jatkaville, meille joiden tehtävät täällä ovat vielä kesken. 

"Teimme ehdottoman selväksi toisillemme

että joka tänne jää

toisen jälkeen

sulkemaan ovia

ei yhteisestä rakkaudestamme

jätä pisaraakaan jakamatta,

levittää ympärilleen

kuin kirsikankukkia tuuleen

yhteisestä rakkautta

joka ei muutu tomuksi

vaan kukkii yöt, tuulet, talvet

muina miehinä

niin kuin ei olisi koskaan

kuolemasta kuullutkaan"

   

Kesä!

Blogihiljaisuuteni ei johdu siitä, etteikö olisi sanomista, etteikö olisi tapahtumia ja Elämää. Kyllä, kaikkea on, runsain mitoin. Kevät on ollut aikaa, kun olen aktiivisesti suuntautunut muuhun kuin kirjoittamiseen: työhön ja toisiin ihmisiin, mutta ennen kaikkea itseeni. Kaiken sanoittaminen ei ole nyt tuntunut ihan omimmalta tavalta luoda ja elää elämää.

Ihanaa, että tuli kesä ja että koivujen siitepölystä selvittiin sittenkin! Tässä vaiheessa mieli on rauhoittumassa ulkopuolisesta hälinästä. Juhannus vietettiin tasan omalla tontilla, mihinkäs sitä kesäparatiisista haluaisi lähteä. Pientä matkaa on näköpiirissä, niitä sopivasti odotellen. 

Ainoastaan sitä nyt aprikoin, että öljyänkö tänään saunan terassin lattian, siivoan yhden komeron, lähdenkö kävelylenkille vai luenko taas jotakin hyvää kirjaa. Muutamia kuvia voisi tilata myös Ifolorilta. Voi olla, että teen kaikki nuo tai sitten en yhtään mitään näistä, vaan löydän muuta pientä touhua tai hiljaisuutta. 

Se on ainakin varma, että nyt on ihanan vakkariaamiaiseni aika: luonnonjogurttia, marjoja, siemeniä, kookoshiutaleita, mantelilastuja sekä keltainen teemamukillinen kahvia kera kookosöljyn.

Lämmintä, vehreää ja valoisaa kesäaikaa satunnaiselle lukijalle!    

Aidosti - ihmisenä

Maija-Riitta Ollila sen taas teki: sai minut nostamaan hattua hänen taiturimaiselle ja laaja-alaiselle pohdinnalleen. Uusimmassa Talouselämässä hän miettii, mitä oikeastaan on aitous ja omana itsenään oleminen ja voiko täällä edes olla ns. oma itsensä. Koska elämme jatkuvasti osana ryhmiä, joudumme opettelemaan tulemaan toimeen toistemme kanssa. Tällöin aito, oma itse ei voi ainkaan tarkoittaa spontaania tunneilmaisua. Entä jos on aina rehellinen? Tällöin törmäämme takuuvarmasti, kun hienotunteisuus puuttuu. Lapsi sanoa töräyttää, mutta vanhemmat opettavat tämän olemaan vähemmän rehellinen havainnoissaan. Näin Ollilla artikkelissa "Aitouden aikakausi":

"Onko aito itsenä oleminen arvoihin ja vakaumuksiin pitäytymistä? Toivottavasti ei. Uskomusten, vakaumusten ja arvojen muutosta kutsutaan oppimiseksi. Jos ihminen ei matkan varrella opi mitään, voikin ihmetellä, oliko koko ratakierros turha."

Just niin! Kun jokaisen arvomaailma on pyhä ja erityinen, niin jopa syntyy kolinaa erilaisten näkökulmien vuoksi. Kädet puuskassa voimme seisoa: näin tämä on ja piste. Ja tarpeeksi iso porukka kun on eri mieltä, niin sotahan siitä syntyy. Omien "totuuksien" kyseenalaistaminen vaikea, mutta mielenkiintoinen urakka.

Ollilla jatkaa: Jos ihmisen todellinen minuus (ei välttämättä nykyminä, se jonka tiedostan, vaan se jota hieman tavoittelen eli ihanneminä) on vasta löytymässä, aitous tarkoittaa keskeneräisyyttä, iloa edessä olevista mahdollisuuksista:

"Jos työelämässä alkaisi totuuden aikakausi, ihmiset suhtautuisivat toisiinsa kuin kävelemistä opetteleviin lapsiin. Uusia taitoja ihasteltaisiin suuriäänisesti; kaaatuilemisia pidettäisiin asiaankuuluvina. Elämä olisi aika ajaoin kaoottista, mutta kepeää ja kekseliästä. Ihmiset olisivat lähempänä toisiaan, kaikki opettelemassa ihmisiksi."

Miettikäähän tätä! Minä ainakin mietin.

Vuoden 2012 äärellä

Uuden vuoden juhlissa kävimme pöytäseurueessa läpi, mikä oli kenellekin kuluneen vuoden kohokohta ja mitä odotamme tulevalta uudelta vuodelta. Elämäntoverin ja minun highlight oli aivan sama: kesäillan hetket, kun istuimme uudella terassilla ruokailun jälkeen ja opettelimme laulamaan takeltelematta Nocturnea. Siinä yhdistyivät musiikki, runous, lämpö, ruokanautinto ja paras mahdollinen seura. Sekä tietenkin näkyvän osan, työn tuloksen eli terassin, ihailu.

Menneenä vuonna tapasin ja tutustuin uusiin hengenheimolaisiin. Miten helppoa ja antoisaa onkaan olla seurassa, johon kuuluu kuin voisilmä puuroon! Toisaalta enemmän ihminen joutuu opettelemaan erilaisuudessa. Aina tulee eteen uusia tilaisuuksia, jolloin ei voi kuin hämmästellä, miten jokaisella on omanlaisensa totuus samasta asiasta. Peili on tärkeä väline vuorovaikutuspulmissa, mutta myös armo itseä ja muita kohtaan. Sillä kenelläkään ihmisellä ei ole absoluuttista totuutta, ei sinulla eikä minulla. Pienten ja suurten asioiden suhteuttaminen on helpompaa, kun elämässä rytisee kunnolla. Mutta kun elämä soljuu tavallisen arjen puolella ilman suuria suruja, opettelut ovat enemmän "kivi kengässä" -tyyppistä itsetuntemuksen lisäämistä. Tätä kaikkea mennyt vuosi tarjosi minulle: yhteenkuuluvuutta ja erilaisuutta.

Juhlapöydässä keskusteltiin myös aiheesta: Mitä odotan tulevalta vuodelta? Olen varmaan vielä niin hämmentynyt kuluneen vuoden "normaaliudesta", että odotan lisää samanlaista, tavallista. Mukava olisi kuulla hyviä uutisia ja avata uusia ovia, muttei välttämättä hurjaa vuoristorataa ja rytinää. Alla on runo, jonka annoin rakkaalle tyttärelle äskettäin. Se sopii muillekin mukavaksi uuden vuoden aloittamisen näkökulmaksi.

Tuntematon munkki kirjoitti seuraavat rivit
nebraskalaisessa luostarissa elämänsä loppupuolella:

”Jos saisin elää elämäni uudestaan,
yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä.
Rentoutuisin, olisin taipuisampi,
olisin hupsumpi kuin olen tällä matkalla ollut.
Matkustelisin. Hulluttelisin.
Kiipeäisin useammin vuorille, uisin joissa,
katselisin auringonlaskuja.
Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän.
Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja.

Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan,
kävelisin uusissa paikoissa, tekisin uusia asioita,
kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani.
Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi,
kulkisin paljain jaloin aikaisesta keväästä
myöhäiseen syksyyn.
Ajelisin karuselleissa
ja poimisin päivänkakkaroita."