Kuluneen vuoden tilinpäätöstä

Vuosi on lopuillaan ja jotakin uutta taas alkamassa. Uudenvuodenlupauksia en harrasta, mutta usein tässä vaiheessa mietin, mitä minä opin juuri kuluneena vuonna. Aiempi vuosi 2009 jää historiankirjohini Suuren Surun vuodeksi, menetinhän silloin sekä aikuisen poikani Aleksin että äitini. Lapsen menettämisen suru asuu yhä minussa eikä sitä voi oikein tosille selittää. Kun suru on akuuttia, on keskityttävä vain selviytymiseen hetkestä toiseen. Nyt kun aikaa on mennyt 1 vuosi ja 9 kk, ikävä ei ole hävinnyt mihinkään - niinkuin ei rakkauskaan. Kulunut vuosi 2010 on ollut menneen läpikäymisen aikaa, niin hyvät kuin huonotkin hetket liittyen Aleksiin on tullut elettyä yhä uudelleen.

Olen oppinut jotakin siitä, mitä tarkoittaa se, että oman lapsen kuolemasta ei selviä koskaan, vaan sen kanssa on elettävä. Surua voi ns. säännöstellä, ottaa sille oman yksinäisen hetkensä eikä sitä tarvitse levittää joka hetki kaikkien kuultavaksi. Toisaalta olen myös oppinut sen, etten pyytele anteeksi suruani, kyyneleitä, jotka ovat todella aiheellisia. Jos minuun ja suruuni ei osata suhtautua, ongelma ei ole minun. Minulla on ollut hieman isompi ongelma tässä... Sellainen oppi tässä surussa myös on, että ihmisellä on todellakin sellaisia voimavaroja, joista hän ei ole itse lainkaan tietoinen. Monesta voi selvitä edes miten kuten - kun vain on pakko!

Opin tai muistin taas, että kuka vaan meistä voi lähteä täältä pois milloin vaan, yhtäkkiä meitä ei enää ole. Serkkuni kuoli pari viikkoa sitten yllättäin vain 53-vuotiaana.

Olen oppinut yhä enemmän arvostamaan arkea ja sen pieniä iloja. Jokainen onnistunut hetki työelämässä on ilon arvoinen. Kaikki kohtaamiset läheisteni kanssa ovat tärkeitä ja rakkaita. Arvostan sitä, että voin aidosti olla oma itseni kussa kuljenkin. Vaikka elämä on riisunut minua raa'asti, on se myös samalla antanut minulle paljon uutta varmuutta aitouteen ja oman itseni löytämiseen. Mukavaahan se on jo näin kypsässä viisikymppisiässä alkaa pikkuhiljaa tuntemaan itseään - jo oli aikakin! ;)

Erityisesti opin arvostamaan tuota iloa. Heti kun on mahdollista, täytyy onnesta ja ilosta napata kiinni. Onnitella toisia heidän ilostaan, kiitellä itseään omasta. Juhlat täytyy heti järjestää, jos siihen on syytä ja jollei syytä ole, sen voi aina keksiä. Aito ilo ja nauru maistuu taas, kun surun mustimmasta kuopasta on noussut jo pois.


Niin kuin lempeä hämärä kietoo tummaan huntuunsa
kaikki kivun ja uupumuksen jäljet, jotka päivä on
jättänyt, niin samoin levittäköön suuri suruni
elämäni ylle kullanhohtoisen hiljaisuuden -
suru siitä, että menetin sinut, rakkaani.
Häipykööt elämäni säröt, repaleet ja luhistuneet
rauniot jonkin illan kuulauteen, illan jonka
muistosi on tyynnyttänyt, ja joka on täynnä
kivun ja rauhan loputonta harmoniaa.

- Tagore Rabindranath -

Elämä!

Se, etten ole pitkään aikaan päivittänyt tätä blogiani, on oikeastaan vain hyvä merkki. Takana pitkä, kuuma kesä ja pihasaunan rakentaminen (ko. projekti jatkuu vielä). Itse tosin olin yleensä kauhan enkä vasaran varressa kiinni.









Kesälomamatkalla Kotkan seudulla tutkimme mm. kaunista Kaunissaarta.













Silloin tällöin tapasin koiraystävääni Eppua...













ja syksyn tullen logosiskoja Kouvolassa.














Syksyni on alkanut voimallisesti ja toimeliaasti - etenkin kun vertaan tilanteeseen vuosi sitten. Suru ja ikävä kulkevat aina matkassani, mutta nyt kykenen katsomaan elämääni myös eteenpäin, suunnittelemaan tulevaa.

Isäni kuolemasta tuli menneellä viikolla 10 vuotta. Koko mennyt vuosikymmen on opettanut monenlaista luopumista ja sitä kautta nöyryyttä elämän edessä. Meillä on täällä oma elämämme elettävänä eikä ole mitään syytä ajella sitä käsijarru päällä. Tommy Tabermann sanoi sen näin kauniisti:

Tienviitta

Toisessa tienviitassa
lukee suurin kirjaimin: Sitten
Toiseen on lapsen
horjuvalla käsialalla
kirjoitettu: Elämä!
Kumman tien
sinä valitset?

Kesän lukuelämyksiä

Jokainen minut tunteva tietää, että rakastan kirjoja. Olen jo vuosia sitten päässyt siitä, että kaikkia mielikirjoja ei tarvitse omistaa. Muutama muutto sinne tänne todisti sen, että minulla on liikaa kirjoja. Olen ollut Suuren Kirjakerhon jäsen vuodesta 1982 eli pienen ikäni, mutta vain poikkeustilanteessa tilaan sieltä kirjan eli haluan sen omistaa.

Kirjasto, ainakin Lappeenrannan maakuntasellainen, on oikein oiva paikka erinäisille löydöille. Mielestäni kirjavalikoima on siellä erinomainen, uutuuksiakin saa hyvin pian käsiinsä. Pidän muutenkin kirjastojen tunnelmasta, siellä kunnioitetaan toisen rauhaa – joku julkinen paikka maailmassa vielä niin rauhallinen!

Seuraavassa muutamia tämän kesän ”kirjaihastuksiani”. Kaikki eivät suinkaan ole uutuuskirjoja, mutta minulle eka lukukerta nyt. Kesäaikaan pysyttelen irti ammattikirjallisuudesta, ne maistutat sitten taas kun työkausi alkaa.

Ehdoton suosikkini näistä on nauruhermojani pitkästä aikaa kutkuttanut Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Luin tämän Santorinin lämmössä, nauraa tyrskin ääneen, pakko oli lukea tyttärelle ääneen parhaita paloja. Kirja sopii erinomaisesti miesväellekin, uskon ainakin että oma mies tästä tykkää (kunhan ehtii rakennusprojektiltaan vapaalle). Kirja kertoo ruotsalaisuutta ihannoivasta suomalaismiehestä, joka tekee enemmän kuin kaikkensa saadakseen Ruotsin kansalaisuuden.

Samaisella lomamatkalla luin myös Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Jos on Anna-Leenan lukuystävä (kuten minä), tykkää varmasti. Naurahtelin ääneen tätäkin, kepeä luettava.

Juhannuksen kirja oli täyskymppi siihen hetkeen: Katharina Hagenan Omenansiementen maku. Jo kirjan nimi lupaa makua ja elämyksiä, tunnelmaa, johon itse uppoaa. Kirjaa ei voi ahmia, vaan maistella ja tunnustella lukemaansa. Lukukokemuksen minulle täydensi raikas saksalainen valkoviini sekä kuistilla istuessa täsmälleen kirjan kannen värinen, vaaleanvihreä huopa...

Nyt juuri minulla on toinen makustelukirja menossa yöpöydälläni. Ostin oikein oman, sillä olin ihastunut kirjalijan, Linda Olssonin, tyyliin jo hänen ensimmäisessä suomennetussa romaanissaan, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Hänen uudempi kirjansa on Sonaatti Miriamille, jonka päähenkilöltä kuoli tytär. Arvannette varmaan, miksi sellainen aihepiiri veti minua puoleensa.

Muistakaas muutes äänikirjat! Ne ovat erinomaista matkaseuraa, mutta minä ajan sen verran lyhyitä matkoja, että ne toimivat parhaiten keittiössä. Mikään ei jouduta silityspuuhia tai kasvisten pilkkomista paremmin kuin hyvä äänikirja. Nyt juuri on menossa Kari Hotakaisen hulvaton Huolimattomat cd:nä sekä jokin Enni Mustosen kasettikirjoista (vähän hömppää). Erityisen hyvä oli Arne Nevanlinnan Marie. Näkökulma oli elämäänsä muistelevan ja muistiaan kadottavan vanhuksen, ranskalaisuuden ja suomenruotsalaisuuden kulttuurieroja loppuun asti kokeneen Marien.

Sitten vielä jotakin, josta en pitänyt. Enää. Olen nimittäin lukenut Sirpa Kähkösen kirjasarjaa, jossa neljäs eli Lakanasiivet on ollut Finlandiaehdokas (kuten moni muukin hyvä kirja, tässäkin mainittu). Hänen viimeisimmän kirjan, Neidonkengän, jätin jo kesken. Olinko jo kyllästynyt päähenkilöihin vai oliko niitä jo niin monta, etten jaksanut palauttaa kaikkia mieleeni. Sirpa Kähkösessä syy ei varmasti ollut, niin taidokas kirjailija ja savon murteen soveltaja hän on. Minä vaan kyllästyin.

Jätän nimittäin kirjan kuin kirjan kesken, jos yhtään siltä tuntuu. Elämä on liian lyhyt, jotta käyttäisi aikaansa täällä ei-mieluiseen luettavaan. Sillä aina löytyy hyvää luettavaa, valinnanvaraa on.

Kirjastossa tavataan!

Kesän etuottia

Pääsin käymään tyttäreni kanssa Santorinin saarella Kreikassa, vähän kuin 50 v juhlien jatkoilla. Näimme paljon kaunista ja ihanaa. Piti välillä muistuttaa itseään siitä, että todella olen täällä, tämä kaikki on totta. Erityisesti mieleeni jäi hetki Imereoviglin kylässä hiljaiseen siesta-aikaan. Istuimme rinteen tavernassa, aivan meren ja taivaan äärellä, varjossakin paleltamattoman lämmintä. Taustalla soi kaunis musiikki hiljaa. Hetki oli niin pyhä, että itkin salaa aurinkolasien takana. Sanomattakin lienee selvää, että viinilehväkääryleet, tsatsiki, leipä ja kylmä valkoviinilasillinen hivelivät makuhermoja.

Matkamme sisälsi paljon hiljaisuutta. - Mitä sinä mietit, kysyin kerran uima-altaan lepotuolissa hyvää vauhtia ruskettuvalta tyttäreltä. - En mitään, kuului vastaus. - En minäkään... Helle oli jo sopivasti pehmittänyt päämme liioilta ajatuksilta. Lepoloma siinäkin mielessä.

Kotiin tultiin aikanaan. Oivalluksen Ovi touhuaa vielä töitään kesäkuussa. Toimistotöitä riittää, vaikka kentällä jo hiljaisempaa. Syksyäkin tässä vähän pedataan.

Mukavia kesän alkupäiviä mahdolliselle lukijalle!

Uusi blogi, uusi alku

Heissan täältä uuden blogini puolelta! Yritin jälleen (tuskaisena) vääntää valokuvia WordPressin blogiini - lopputuloksena se, että siitä tuli entinen = kyllästyin takkuamiseen. Vähitellen kotiudun tänne Blogspotin puolelle, ehkä niitä kuviakin saan sitten tulemaan.

Jatkan siis tekniikkaan tutustumista... palailen.

Entiseen blogiini pääsee sekä tästä että sivupalkin linkistä.