Rakkaus- vai vihapuhe? Mitenkäs olisi kunnoituspuhe? Keskustelupalstat ym. käyvät kuumina terroritekojen jälkeen, etsitään syitä ja syyllisiä, haetaan mahdollisia ratkaisuja. Olen itse taipuvainen mieluummin puolustamaan hyvää kuin vastustamaan pahaa. Sain taas tukea ajatuksilleni Maija-Riitta Ollilan kolumnista "Hyvyyden aseet" (uusin Talouselämä nro 26). Hän muistuttaa ihmisen psyykeen luonteesta: Alitajunta ei ymmärrä kieltomerkkiä lausekkeen edessä. Kun sanomme "ei" rasismille, mieleen jää rasismi. Missä on hyvä päämäärä, jota kohti suuntautua? hän kysyy.
Ollilalla on mainio esimerkki yhteisön tehtävistä terrorin rajoittamiseksi: "Yhden mielestä aseet ovat pelkkä väline, joiden käytön ratkaisee käyttäjän mielenlaatu ja siitä nouseva aikomus. Välineet ovat neutraaleja. Toisen kannan mukaan juuri välineet muokkaavat ihmisen käyttäytymistä: yksilön toiminnan luonne riippuu siitä, millaisia välineitä hänellä on käytettävissään. Itse olen ehdottomasti jälkimmäisellä kannalla. Tiedämme, että ihminen voi humalapäissään tai mielenhäiriössä surmata toisen paistinpannulla. Kymmenien ihmisten joukkomurha paistinpannua apuna käyttäen on epätodennäköinen. Se ei ainakaan synnytä sankaritarinoita. Lyhyesti: ihminen ei voi käyttää sarjatuliasetta, jota hänellä ei ole. Yhteiskunnan tehtävä on säädellä sitä, millaisia toiminnan muotoja halutaan."
Ja loppukaneettina: "Toisiaan seuraavissa kriiseissä valoisat vaihtoehdot tuntuvat naiiveilta, mutta juuri silloin ihanteisiin on vahvasti tartuttava. Pelkästä pimeydestä puhuminen ei valaise."
Lukekaa ihmeessä koko artikkeli. Itse ainakin menen kirjastoon hakemaan taas jonkin Maija-Riitta Ollilan kirjoista. Pari kertaa olen saanut kuulla häntä livenä sekä tietenkin telkkarista, aina yhtä nautinnollisia kokemuksia.
---
Sitten terveiset marjapensaasta - ainoa marjastusmuoto, jota (nykyään) harrastan. Muut marjat ilmestyvät pakkaseen torikojuilta. Kesäni on ollut oikein hyvä, paras moneen vuoteen. Oli huolen kesä, oli suuren surun sumukesä, oli nippanappa selviytymisen kesä ja nyt tämä: ihan tavallinen suomalainen kesä, josta osasin jo nauttia. Keskityin itseni lellimiseen, joka taisi mennä vähän liiallisuuksiinkin. Teloin nimittäin polveni ja sain siitä hyvän syyn jatkaa paikallaan oloa ja herkuttelua. Mutta toisaalta ihan hyvällä ja itseni hyväksyvällä mielellä. Nyt on ollut mieluista aloittaa taas kuntoilu ja miettiä sitäkin, tarvitseeko joka herkkua maistaa. Keski-ikäisyys alkaa tuntua ja näkyä. Välillä tämä ikä tuntuu oikein hyvältä ja leppoisalta, ankaruus itseään kohtaan senkun valuu pois.
Nyt on taas kalenterin täyttämisen aika ja olen oikein iloinen, että niin on alkanut luonnostaan käymään. Käärin tässä hihojani ja olen valmiina syksyn mielenkiintoisiin tehtäviin sekä omiin elämyksiin.
Tervetuloa syksy!
