Maija-Riitta Ollila sen taas teki: sai minut nostamaan hattua hänen taiturimaiselle ja laaja-alaiselle pohdinnalleen. Uusimmassa Talouselämässä hän miettii, mitä oikeastaan on aitous ja omana itsenään oleminen ja voiko täällä edes olla ns. oma itsensä. Koska elämme jatkuvasti osana ryhmiä, joudumme opettelemaan tulemaan toimeen toistemme kanssa. Tällöin aito, oma itse ei voi ainkaan tarkoittaa spontaania tunneilmaisua. Entä jos on aina rehellinen? Tällöin törmäämme takuuvarmasti, kun hienotunteisuus puuttuu. Lapsi sanoa töräyttää, mutta vanhemmat opettavat tämän olemaan vähemmän rehellinen havainnoissaan. Näin Ollilla artikkelissa "Aitouden aikakausi":
"Onko aito itsenä oleminen arvoihin ja vakaumuksiin pitäytymistä? Toivottavasti ei. Uskomusten, vakaumusten ja arvojen muutosta kutsutaan oppimiseksi. Jos ihminen ei matkan varrella opi mitään, voikin ihmetellä, oliko koko ratakierros turha."
Just niin! Kun jokaisen arvomaailma on pyhä ja erityinen, niin jopa syntyy kolinaa erilaisten näkökulmien vuoksi. Kädet puuskassa voimme seisoa: näin tämä on ja piste. Ja tarpeeksi iso porukka kun on eri mieltä, niin sotahan siitä syntyy. Omien "totuuksien" kyseenalaistaminen vaikea, mutta mielenkiintoinen urakka.
Ollilla jatkaa: Jos ihmisen todellinen minuus (ei välttämättä nykyminä, se jonka tiedostan, vaan se jota hieman tavoittelen eli ihanneminä) on vasta löytymässä, aitous tarkoittaa keskeneräisyyttä, iloa edessä olevista mahdollisuuksista:
"Jos työelämässä alkaisi totuuden aikakausi, ihmiset suhtautuisivat toisiinsa kuin kävelemistä opetteleviin lapsiin. Uusia taitoja ihasteltaisiin suuriäänisesti; kaaatuilemisia pidettäisiin asiaankuuluvina. Elämä olisi aika ajaoin kaoottista, mutta kepeää ja kekseliästä. Ihmiset olisivat lähempänä toisiaan, kaikki opettelemassa ihmisiksi."
Miettikäähän tätä! Minä ainakin mietin.
