Hitaasti tuntuu talvi taittuvan, mutta ihana valo tuli jo. Olen aloittanut taas uuden ajanlaskuni uuden vuoden, sillä poikani Aleksin kuolemasta tuli äskettäin kaksi - pitkää - vuotta. Suru on ollut koko ajan niin monenlaisena mukana: aluksi täysin hallitsemattomana ja mustana kynnöspeltona, välillä loppumattoman pitkänä järvenselkänä ja nykyisin lyhyempikestoisina ikäväitkuina, joiden vain annan tulla ulos. Ikävä taitaakin olla rakkautta - sitä, joka ei koskaan kuole.
Minulta on usein kysytty, että kuinka olet pärjännyt ja jaksanut. Siihen ei ole yhden lauseen vastauksia. Mitä edes on "pärjääminen"? Kuolemaa emme voi muuksi muuttaa ja näin ison ikävän kanssa on vain opittava elämään. Pärjäämisessä on paljon pakon elementtejä, ei ole vaihtoehtoja. Arki tuo kuitenkin takaisin sitä luonnollista elämänvoimaa, jota tarvitsemme täällä tallaamiseen. Iloisempia hetkiä on jo ehdottomasti enemmän kuin surullisia.
Olen todella tärkeäksi kokenut Tämän Hetken merkityksen. Siksi minusta on mieluisaa ja helppoa kohdata ihmisiä, elää hetki heidän kanssaan, keskittyä heidän asioihin. Tai nähdä omassa elämässä niitä hyviä hetkiä, joista tietää, että tämä on nyt oman onneni maksimaalia, parempaan ei kukaan pystyisi näillä eväillä.
Olen ollut innostunut uusista asioista ja ideoista, jotka vielä hakevat muotoaan tulevaan. Luovuus on siis nostanut taas päätään ja tulevassa näkyy paljon tavoiteltavia tehtäviä ja merkityksiä. Tarkoitusta.
Mutta keski-ikäisenä ja suhtkoht paljon kokeneena vauhtia ei vaan enää jaksa. Heli Laaksonen sanoo sen näin somasti:
MUMMUKS TAHTOMINE
Tule viäl semne aamu,
ko mää herä ilman kello oikke aikasi,
keitän ittelän kaffet,
polje Monarkin kans kaupunkil,
ole oven taka vartomas ko L. Lehtose Leninkiliikke
myyjäfrouva tule töihi, päästä munt sisäl,
autta valikoittema heijä suurimma,
vaaliampunasimma pualpunttisimma aluhousu,
Aurjoefärisek kunnolliset tukisuka,
ja merinovillasep polvelämmittime,
naapurkaupast peessik kenkä
ja paffilaatikoruskia poplari.
Mää haise eukalyptukselt,
viäm pal tila takapenkil,
hymyilen ko suamempystykorva,
mut kiältäyryn kaikest,
sano: emmää muist,
emmää jaks,
emmää ol ikä ennenkä,
ko mää olen tottunu juur näi.
Enkä meina pualtvuassatta orotta.
Aurinkoisia kevättalven päiviä kaikille!
