Vuosi on lopuillaan ja jotakin uutta taas alkamassa. Uudenvuodenlupauksia en harrasta, mutta usein tässä vaiheessa mietin, mitä minä opin juuri kuluneena vuonna. Aiempi vuosi 2009 jää historiankirjohini Suuren Surun vuodeksi, menetinhän silloin sekä aikuisen poikani Aleksin että äitini. Lapsen menettämisen suru asuu yhä minussa eikä sitä voi oikein tosille selittää. Kun suru on akuuttia, on keskityttävä vain selviytymiseen hetkestä toiseen. Nyt kun aikaa on mennyt 1 vuosi ja 9 kk, ikävä ei ole hävinnyt mihinkään - niinkuin ei rakkauskaan. Kulunut vuosi 2010 on ollut menneen läpikäymisen aikaa, niin hyvät kuin huonotkin hetket liittyen Aleksiin on tullut elettyä yhä uudelleen.
Olen oppinut jotakin siitä, mitä tarkoittaa se, että oman lapsen kuolemasta ei selviä koskaan, vaan sen kanssa on elettävä. Surua voi ns. säännöstellä, ottaa sille oman yksinäisen hetkensä eikä sitä tarvitse levittää joka hetki kaikkien kuultavaksi. Toisaalta olen myös oppinut sen, etten pyytele anteeksi suruani, kyyneleitä, jotka ovat todella aiheellisia. Jos minuun ja suruuni ei osata suhtautua, ongelma ei ole minun. Minulla on ollut hieman isompi ongelma tässä... Sellainen oppi tässä surussa myös on, että ihmisellä on todellakin sellaisia voimavaroja, joista hän ei ole itse lainkaan tietoinen. Monesta voi selvitä edes miten kuten - kun vain on pakko!
Opin tai muistin taas, että kuka vaan meistä voi lähteä täältä pois milloin vaan, yhtäkkiä meitä ei enää ole. Serkkuni kuoli pari viikkoa sitten yllättäin vain 53-vuotiaana.
Olen oppinut yhä enemmän arvostamaan arkea ja sen pieniä iloja. Jokainen onnistunut hetki työelämässä on ilon arvoinen. Kaikki kohtaamiset läheisteni kanssa ovat tärkeitä ja rakkaita. Arvostan sitä, että voin aidosti olla oma itseni kussa kuljenkin. Vaikka elämä on riisunut minua raa'asti, on se myös samalla antanut minulle paljon uutta varmuutta aitouteen ja oman itseni löytämiseen. Mukavaahan se on jo näin kypsässä viisikymppisiässä alkaa pikkuhiljaa tuntemaan itseään - jo oli aikakin! ;)
Erityisesti opin arvostamaan tuota iloa. Heti kun on mahdollista, täytyy onnesta ja ilosta napata kiinni. Onnitella toisia heidän ilostaan, kiitellä itseään omasta. Juhlat täytyy heti järjestää, jos siihen on syytä ja jollei syytä ole, sen voi aina keksiä. Aito ilo ja nauru maistuu taas, kun surun mustimmasta kuopasta on noussut jo pois.
Niin kuin lempeä hämärä kietoo tummaan huntuunsa
kaikki kivun ja uupumuksen jäljet, jotka päivä on
jättänyt, niin samoin levittäköön suuri suruni
elämäni ylle kullanhohtoisen hiljaisuuden -
suru siitä, että menetin sinut, rakkaani.
Häipykööt elämäni säröt, repaleet ja luhistuneet
rauniot jonkin illan kuulauteen, illan jonka
muistosi on tyynnyttänyt, ja joka on täynnä
kivun ja rauhan loputonta harmoniaa.
- Tagore Rabindranath -
