Jokainen minut tunteva tietää, että rakastan kirjoja. Olen jo vuosia sitten päässyt siitä, että kaikkia mielikirjoja ei tarvitse omistaa. Muutama muutto sinne tänne todisti sen, että minulla on liikaa kirjoja. Olen ollut Suuren Kirjakerhon jäsen vuodesta 1982 eli pienen ikäni, mutta vain poikkeustilanteessa tilaan sieltä kirjan eli haluan sen omistaa.
Kirjasto, ainakin Lappeenrannan maakuntasellainen, on oikein oiva paikka erinäisille löydöille. Mielestäni kirjavalikoima on siellä erinomainen, uutuuksiakin saa hyvin pian käsiinsä. Pidän muutenkin kirjastojen tunnelmasta, siellä kunnioitetaan toisen rauhaa – joku julkinen paikka maailmassa vielä niin rauhallinen!
Seuraavassa muutamia tämän kesän ”kirjaihastuksiani”. Kaikki eivät suinkaan ole uutuuskirjoja, mutta minulle eka lukukerta nyt. Kesäaikaan pysyttelen irti ammattikirjallisuudesta, ne maistutat sitten taas kun työkausi alkaa.
Ehdoton suosikkini näistä on nauruhermojani pitkästä aikaa kutkuttanut Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Luin tämän Santorinin lämmössä, nauraa tyrskin ääneen, pakko oli lukea tyttärelle ääneen parhaita paloja. Kirja sopii erinomaisesti miesväellekin, uskon ainakin että oma mies tästä tykkää (kunhan ehtii rakennusprojektiltaan vapaalle). Kirja kertoo ruotsalaisuutta ihannoivasta suomalaismiehestä, joka tekee enemmän kuin kaikkensa saadakseen Ruotsin kansalaisuuden.
Samaisella lomamatkalla luin myös Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Jos on Anna-Leenan lukuystävä (kuten minä), tykkää varmasti. Naurahtelin ääneen tätäkin, kepeä luettava.
Juhannuksen kirja oli täyskymppi siihen hetkeen: Katharina Hagenan Omenansiementen maku. Jo kirjan nimi lupaa makua ja elämyksiä, tunnelmaa, johon itse uppoaa. Kirjaa ei voi ahmia, vaan maistella ja tunnustella lukemaansa. Lukukokemuksen minulle täydensi raikas saksalainen valkoviini sekä kuistilla istuessa täsmälleen kirjan kannen värinen, vaaleanvihreä huopa...
Nyt juuri minulla on toinen makustelukirja menossa yöpöydälläni. Ostin oikein oman, sillä olin ihastunut kirjalijan, Linda Olssonin, tyyliin jo hänen ensimmäisessä suomennetussa romaanissaan, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Hänen uudempi kirjansa on Sonaatti Miriamille, jonka päähenkilöltä kuoli tytär. Arvannette varmaan, miksi sellainen aihepiiri veti minua puoleensa.
Muistakaas muutes äänikirjat! Ne ovat erinomaista matkaseuraa, mutta minä ajan sen verran lyhyitä matkoja, että ne toimivat parhaiten keittiössä. Mikään ei jouduta silityspuuhia tai kasvisten pilkkomista paremmin kuin hyvä äänikirja. Nyt juuri on menossa Kari Hotakaisen hulvaton Huolimattomat cd:nä sekä jokin Enni Mustosen kasettikirjoista (vähän hömppää). Erityisen hyvä oli Arne Nevanlinnan Marie. Näkökulma oli elämäänsä muistelevan ja muistiaan kadottavan vanhuksen, ranskalaisuuden ja suomenruotsalaisuuden kulttuurieroja loppuun asti kokeneen Marien.
Sitten vielä jotakin, josta en pitänyt. Enää. Olen nimittäin lukenut Sirpa Kähkösen kirjasarjaa, jossa neljäs eli Lakanasiivet on ollut Finlandiaehdokas (kuten moni muukin hyvä kirja, tässäkin mainittu). Hänen viimeisimmän kirjan, Neidonkengän, jätin jo kesken. Olinko jo kyllästynyt päähenkilöihin vai oliko niitä jo niin monta, etten jaksanut palauttaa kaikkia mieleeni. Sirpa Kähkösessä syy ei varmasti ollut, niin taidokas kirjailija ja savon murteen soveltaja hän on. Minä vaan kyllästyin.
Jätän nimittäin kirjan kuin kirjan kesken, jos yhtään siltä tuntuu. Elämä on liian lyhyt, jotta käyttäisi aikaansa täällä ei-mieluiseen luettavaan. Sillä aina löytyy hyvää luettavaa, valinnanvaraa on.
Kirjastossa tavataan!
