Oivalluksen Oven blogi

Aidosti - ihmisenä

2012-02-13T00:39:00.001-08:00

Maija-Riitta Ollila sen taas teki: sai minut nostamaan hattua hänen taiturimaiselle ja laaja-alaiselle pohdinnalleen. Uusimmassa Talouselämässä hän miettii, mitä oikeastaan on aitous ja omana itsenään oleminen ja voiko täällä edes olla ns. oma itsensä. Koska elämme jatkuvasti osana ryhmiä, joudumme opettelemaan tulemaan toimeen toistemme kanssa. Tällöin aito, oma itse ei voi ainkaan tarkoittaa spontaania tunneilmaisua. Entä jos on aina rehellinen? Tällöin törmäämme takuuvarmasti, kun hienotunteisuus puuttuu. Lapsi sanoa töräyttää, mutta vanhemmat opettavat tämän olemaan vähemmän rehellinen havainnoissaan. Näin Ollilla artikkelissa "Aitouden aikakausi":

"Onko aito itsenä oleminen arvoihin ja vakaumuksiin pitäytymistä? Toivottavasti ei. Uskomusten, vakaumusten ja arvojen muutosta kutsutaan oppimiseksi. Jos ihminen ei matkan varrella opi mitään, voikin ihmetellä, oliko koko ratakierros turha."

Just niin! Kun jokaisen arvomaailma on pyhä ja erityinen, niin jopa syntyy kolinaa erilaisten näkökulmien vuoksi. Kädet puuskassa voimme seisoa: näin tämä on ja piste. Ja tarpeeksi iso porukka kun on eri mieltä, niin sotahan siitä syntyy. Omien "totuuksien" kyseenalaistaminen vaikea, mutta mielenkiintoinen urakka.

Ollilla jatkaa: Jos ihmisen todellinen minuus (ei välttämättä nykyminä, se jonka tiedostan, vaan se jota hieman tavoittelen eli ihanneminä) on vasta löytymässä, aitous tarkoittaa keskeneräisyyttä, iloa edessä olevista mahdollisuuksista:

"Jos työelämässä alkaisi totuuden aikakausi, ihmiset suhtautuisivat toisiinsa kuin kävelemistä opetteleviin lapsiin. Uusia taitoja ihasteltaisiin suuriäänisesti; kaaatuilemisia pidettäisiin asiaankuuluvina. Elämä olisi aika ajaoin kaoottista, mutta kepeää ja kekseliästä. Ihmiset olisivat lähempänä toisiaan, kaikki opettelemassa ihmisiksi."

Miettikäähän tätä! Minä ainakin mietin.

Vuoden 2012 äärellä

2012-01-02T01:15:00.001-08:00

Uuden vuoden juhlissa kävimme pöytäseurueessa läpi, mikä oli kenellekin kuluneen vuoden kohokohta ja mitä odotamme tulevalta uudelta vuodelta. Elämäntoverin ja minun highlight oli aivan sama: kesäillan hetket, kun istuimme uudella terassilla ruokailun jälkeen ja opettelimme laulamaan takeltelematta Nocturnea. Siinä yhdistyivät musiikki, runous, lämpö, ruokanautinto ja paras mahdollinen seura. Sekä tietenkin näkyvän osan, työn tuloksen eli terassin, ihailu.

Menneenä vuonna tapasin ja tutustuin uusiin hengenheimolaisiin. Miten helppoa ja antoisaa onkaan olla seurassa, johon kuuluu kuin voisilmä puuroon! Toisaalta enemmän ihminen joutuu opettelemaan erilaisuudessa. Aina tulee eteen uusia tilaisuuksia, jolloin ei voi kuin hämmästellä, miten jokaisella on omanlaisensa totuus samasta asiasta. Peili on tärkeä väline vuorovaikutuspulmissa, mutta myös armo itseä ja muita kohtaan. Sillä kenelläkään ihmisellä ei ole absoluuttista totuutta, ei sinulla eikä minulla. Pienten ja suurten asioiden suhteuttaminen on helpompaa, kun elämässä rytisee kunnolla. Mutta kun elämä soljuu tavallisen arjen puolella ilman suuria suruja, opettelut ovat enemmän "kivi kengässä" -tyyppistä itsetuntemuksen lisäämistä. Tätä kaikkea mennyt vuosi tarjosi minulle: yhteenkuuluvuutta ja erilaisuutta.

Juhlapöydässä keskusteltiin myös aiheesta: Mitä odotan tulevalta vuodelta? Olen varmaan vielä niin hämmentynyt kuluneen vuoden "normaaliudesta", että odotan lisää samanlaista, tavallista. Mukava olisi kuulla hyviä uutisia ja avata uusia ovia, muttei välttämättä hurjaa vuoristorataa ja rytinää. Alla on runo, jonka annoin rakkaalle tyttärelle äskettäin. Se sopii muillekin mukavaksi uuden vuoden aloittamisen näkökulmaksi.

Tuntematon munkki kirjoitti seuraavat rivit
nebraskalaisessa luostarissa elämänsä loppupuolella:

”Jos saisin elää elämäni uudestaan,
yrittäisin ensi kerralla tehdä enemmän erehdyksiä.
Rentoutuisin, olisin taipuisampi,
olisin hupsumpi kuin olen tällä matkalla ollut.
Matkustelisin. Hulluttelisin.
Kiipeäisin useammin vuorille, uisin joissa,
katselisin auringonlaskuja.
Kävelisin ja katselisin ympärilleni enemmän.
Söisin enemmän jäätelöä ja vähemmän papuja.

Jos joutuisin elämään elämäni uudestaan,
kävelisin uusissa paikoissa, tekisin uusia asioita,
kantaisin vähemmän matkatavaraa mukanani.
Jos saisin elämäni uudelleen elettäväksi,
kulkisin paljain jaloin aikaisesta keväästä
myöhäiseen syksyyn.
Ajelisin karuselleissa
ja poimisin päivänkakkaroita."

Tänä aamuna

2011-11-09T22:14:00.000-08:00

MARRASKUU (Maaria Leinonen)

Kun viimeinenkin vapiseva

viluinen lehti

pudonnut lokakuun kämmeneltä

kahisemasta

maisemaa peittämästä

miten hiljaista

valoistunutta

avaraa.

Pilvissä kudotaan jo kuuraharsoja

ja ennen pitkää marraskuu-kaaso

levittää hohtavan hunnun kaiken yli

Jäätyvät aallot

hääkelloina heläjää.

Hyvyyden puolesta

2011-08-13T03:49:00.000-07:00

Rakkaus- vai vihapuhe? Mitenkäs olisi kunnoituspuhe? Keskustelupalstat ym. käyvät kuumina terroritekojen jälkeen, etsitään syitä ja syyllisiä, haetaan mahdollisia ratkaisuja. Olen itse taipuvainen mieluummin puolustamaan hyvää kuin vastustamaan pahaa. Sain taas tukea ajatuksilleni Maija-Riitta Ollilan kolumnista "Hyvyyden aseet" (uusin Talouselämä nro 26). Hän muistuttaa ihmisen psyykeen luonteesta: Alitajunta ei ymmärrä kieltomerkkiä lausekkeen edessä. Kun sanomme "ei" rasismille, mieleen jää rasismi. Missä on hyvä päämäärä, jota kohti suuntautua? hän kysyy.

Ollilalla on mainio esimerkki yhteisön tehtävistä terrorin rajoittamiseksi: "Yhden mielestä aseet ovat pelkkä väline, joiden käytön ratkaisee käyttäjän mielenlaatu ja siitä nouseva aikomus. Välineet ovat neutraaleja. Toisen kannan mukaan juuri välineet muokkaavat ihmisen käyttäytymistä: yksilön toiminnan luonne riippuu siitä, millaisia välineitä hänellä on käytettävissään. Itse olen ehdottomasti jälkimmäisellä kannalla. Tiedämme, että ihminen voi humalapäissään tai mielenhäiriössä surmata toisen paistinpannulla. Kymmenien ihmisten joukkomurha paistinpannua apuna käyttäen on epätodennäköinen. Se ei ainakaan synnytä sankaritarinoita. Lyhyesti: ihminen ei voi käyttää sarjatuliasetta, jota hänellä ei ole. Yhteiskunnan tehtävä on säädellä sitä, millaisia toiminnan muotoja halutaan."

Ja loppukaneettina: "Toisiaan seuraavissa kriiseissä valoisat vaihtoehdot tuntuvat naiiveilta, mutta juuri silloin ihanteisiin on vahvasti tartuttava. Pelkästä pimeydestä puhuminen ei valaise."

Lukekaa ihmeessä koko artikkeli. Itse ainakin menen kirjastoon hakemaan taas jonkin Maija-Riitta Ollilan kirjoista. Pari kertaa olen saanut kuulla häntä livenä sekä tietenkin telkkarista, aina yhtä nautinnollisia kokemuksia.

---

Sitten terveiset marjapensaasta - ainoa marjastusmuoto, jota (nykyään) harrastan. Muut marjat ilmestyvät pakkaseen torikojuilta. Kesäni on ollut oikein hyvä, paras moneen vuoteen. Oli huolen kesä, oli suuren surun sumukesä, oli nippanappa selviytymisen kesä ja nyt tämä: ihan tavallinen suomalainen kesä, josta osasin jo nauttia. Keskityin itseni lellimiseen, joka taisi mennä vähän liiallisuuksiinkin. Teloin nimittäin polveni ja sain siitä hyvän syyn jatkaa paikallaan oloa ja herkuttelua. Mutta toisaalta ihan hyvällä ja itseni hyväksyvällä mielellä. Nyt on ollut mieluista aloittaa taas kuntoilu ja miettiä sitäkin, tarvitseeko joka herkkua maistaa. Keski-ikäisyys alkaa tuntua ja näkyä. Välillä tämä ikä tuntuu oikein hyvältä ja leppoisalta, ankaruus itseään kohtaan senkun valuu pois.

Nyt on taas kalenterin täyttämisen aika ja olen oikein iloinen, että niin on alkanut luonnostaan käymään. Käärin tässä hihojani ja olen valmiina syksyn mielenkiintoisiin tehtäviin sekä omiin elämyksiin.

Tervetuloa syksy!

Muumipeikon juhannusruno

2011-06-23T23:02:00.000-07:00

Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.
Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.
Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.
Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

- Tove Jansson

Hyvää Juhannusta ja kokonaista kesää muutenkin!

Nuorten masennus

2011-06-07T03:29:00.000-07:00

Niinpä niin: nuorten masennukseen ensisijaisesti pillereitä, kts. YLEn kotimaan artikkeli.

Nykyisänmaan uhrit

2011-04-08T23:07:00.000-07:00

Olemme edesmenneen poikani isän kanssa kirjoittaneet artikkelin kevään Rakentajalehteen. Linkki näköispainokseen on tässä, kts lehdestä nro 4/2011, 8.4.2011, sivu 53, pdfsivu 27.Nuorten työhyvinvoinnin asialla...

Eteenpäin jarrutellen

2011-03-31T22:38:00.000-07:00

Hitaasti tuntuu talvi taittuvan, mutta ihana valo tuli jo. Olen aloittanut taas uuden ajanlaskuni uuden vuoden, sillä poikani Aleksin kuolemasta tuli äskettäin kaksi - pitkää - vuotta. Suru on ollut koko ajan niin monenlaisena mukana: aluksi täysin hallitsemattomana ja mustana kynnöspeltona, välillä loppumattoman pitkänä järvenselkänä ja nykyisin lyhyempikestoisina ikäväitkuina, joiden vain annan tulla ulos. Ikävä taitaakin olla rakkautta - sitä, joka ei koskaan kuole.

Minulta on usein kysytty, että kuinka olet pärjännyt ja jaksanut. Siihen ei ole yhden lauseen vastauksia. Mitä edes on "pärjääminen"? Kuolemaa emme voi muuksi muuttaa ja näin ison ikävän kanssa on vain opittava elämään. Pärjäämisessä on paljon pakon elementtejä, ei ole vaihtoehtoja. Arki tuo kuitenkin takaisin sitä luonnollista elämänvoimaa, jota tarvitsemme täällä tallaamiseen. Iloisempia hetkiä on jo ehdottomasti enemmän kuin surullisia.

Olen todella tärkeäksi kokenut Tämän Hetken merkityksen. Siksi minusta on mieluisaa ja helppoa kohdata ihmisiä, elää hetki heidän kanssaan, keskittyä heidän asioihin. Tai nähdä omassa elämässä niitä hyviä hetkiä, joista tietää, että tämä on nyt oman onneni maksimaalia, parempaan ei kukaan pystyisi näillä eväillä.

Olen ollut innostunut uusista asioista ja ideoista, jotka vielä hakevat muotoaan tulevaan. Luovuus on siis nostanut taas päätään ja tulevassa näkyy paljon tavoiteltavia tehtäviä ja merkityksiä. Tarkoitusta.

Mutta keski-ikäisenä ja suhtkoht paljon kokeneena vauhtia ei vaan enää jaksa. Heli Laaksonen sanoo sen näin somasti:

MUMMUKS TAHTOMINE

Tule viäl semne aamu,
ko mää herä ilman kello oikke aikasi,
keitän ittelän kaffet,
polje Monarkin kans kaupunkil,
ole oven taka vartomas ko L. Lehtose Leninkiliikke
myyjäfrouva tule töihi, päästä munt sisäl,
autta valikoittema heijä suurimma,
vaaliampunasimma pualpunttisimma aluhousu,
Aurjoefärisek kunnolliset tukisuka,
ja merinovillasep polvelämmittime,
naapurkaupast peessik kenkä
ja paffilaatikoruskia poplari.

Mää haise eukalyptukselt,
viäm pal tila takapenkil,
hymyilen ko suamempystykorva,
mut kiältäyryn kaikest,
sano: emmää muist,
emmää jaks,
emmää ol ikä ennenkä,
ko mää olen tottunu juur näi.

Enkä meina pualtvuassatta orotta.

Aurinkoisia kevättalven päiviä kaikille!

Huokoistamaan!

2011-01-15T02:05:00.000-08:00

Sara-lehdessä (marraskuu 2010) on mielenkiintoinen artikkeli ohjaaja Kaija Juurikkalasta (nettitietoa hänestä tästä). Hän sanoo, että välttää nykyään tietoisesti taiteilijoiden helmasyntiä: projektista toiseen paahtamista. "Onnea on jättää toteuttamatta vähintään puolet niistä ideoista, joita luovalle ihmiselle väistämättä pulpahtelee mieleen, ja istua vain hiljaa."

En varmastikaan ole luova taiteilija, mutta innokkaana yksityisyrittäjänä tunnistan tämän. Olen pohtimisen mestari ja päässäni pulppuaa yhtä sun toista mitä voisi tehdä - kun vaan ehtisi! Lukutoukkana muistan hyvin sen hetken nuoruudessani, kun tajusin, etten millään ennätä koko elämäni aikana lukea kaikkea haluamaani. Nyt on vähän sama tämän työn ja tekemisen suhteeen. Kaija Juurikkala antoi siihen oivan neuvon: vähintään puolet ideoista priorisoida pois! Tätä pitää oikein miettiä jatkossa - eikä vaan tehdä toheltaa.

Asia jäi alitajuntaan. Niinpä aamulla lähdettiinkin ennen auringonnousua ja aamupalaa pienelle hiihtoretkelle. Ah, miten teki hyvää!

Aamukahvilla selasin sitten uusinta Talouselämää ja löytyi artikkeli "Koeta tauottaa toistuvasti". Toimittaja siteeraa Työterveyslaitoksen erikoistutkija Tomi Hussia huokoistamisesta. Minulle termi oli vieras, tutumpi on leppoistaminen eli downshiftaaminen, jossa ideana on luopua jostakin ja tyytyä entistä vähempään. Huokoistamisessa pyritään säilyttämään työkyky ja työhalu sekä jopa parantaa niitä. Työpäivää tällöin rei'itetään tauoilla ja vapaapäivillä. Kyse ei taaskaan ole mistään uudesta ja ihmeellisestä, mutta ehkä ihminen tarvitsee näiden perusasioiden toistoa aina vaan ja alati. Näin siis voit huokoistaa työelämääsi:

Pidä taukoja epäsäännöllisesti, mikrotaukokin riittää - elvyttämistä
Rytmitä työpäivääsi helpommilla ja vaikeimmilla tehtävillä
Pysähdy välillä miettimään työtäsi - luova tauko
Jos teet ylitöitä, pidä ne pois vapaana
Älä huokoista huokoistamisen vuoksi vaan tarpeen mukaan - kuuntele itseäsi ja omaa jaksamistasi

Huokoistaminen saa aikaan sitä hallinnan tunnetta, joka valtavassa kiireputkessa menetetään. Työnantajankin näkökulmasta on järkevämpää antaa työntekijöiden ottaa vapaata sovitusti kuin yrittää pärjätä äkillisten sairauslomien kanssa.

Jos sitten seisot käytävällä joutilaan näköisenä, niin voit huokaillen kertoa pomolle huokoistavan siinä työtäsi. Vitsivitsi, mutta ihan asiaa.

Hohhoijjaa, mitähän sitten teksi. Vai en mitään...?

Kuluneen vuoden tilinpäätöstä

2010-12-28T04:02:00.000-08:00

Vuosi on lopuillaan ja jotakin uutta taas alkamassa. Uudenvuodenlupauksia en harrasta, mutta usein tässä vaiheessa mietin, mitä minä opin juuri kuluneena vuonna. Aiempi vuosi 2009 jää historiankirjohini Suuren Surun vuodeksi, menetinhän silloin sekä aikuisen poikani Aleksin että äitini. Lapsen menettämisen suru asuu yhä minussa eikä sitä voi oikein tosille selittää. Kun suru on akuuttia, on keskityttävä vain selviytymiseen hetkestä toiseen. Nyt kun aikaa on mennyt 1 vuosi ja 9 kk, ikävä ei ole hävinnyt mihinkään - niinkuin ei rakkauskaan. Kulunut vuosi 2010 on ollut menneen läpikäymisen aikaa, niin hyvät kuin huonotkin hetket liittyen Aleksiin on tullut elettyä yhä uudelleen.

Olen oppinut jotakin siitä, mitä tarkoittaa se, että oman lapsen kuolemasta ei selviä koskaan, vaan sen kanssa on elettävä. Surua voi ns. säännöstellä, ottaa sille oman yksinäisen hetkensä eikä sitä tarvitse levittää joka hetki kaikkien kuultavaksi. Toisaalta olen myös oppinut sen, etten pyytele anteeksi suruani, kyyneleitä, jotka ovat todella aiheellisia. Jos minuun ja suruuni ei osata suhtautua, ongelma ei ole minun. Minulla on ollut hieman isompi ongelma tässä... Sellainen oppi tässä surussa myös on, että ihmisellä on todellakin sellaisia voimavaroja, joista hän ei ole itse lainkaan tietoinen. Monesta voi selvitä edes miten kuten - kun vain on pakko!

Opin tai muistin taas, että kuka vaan meistä voi lähteä täältä pois milloin vaan, yhtäkkiä meitä ei enää ole. Serkkuni kuoli pari viikkoa sitten yllättäin vain 53-vuotiaana.

Olen oppinut yhä enemmän arvostamaan arkea ja sen pieniä iloja. Jokainen onnistunut hetki työelämässä on ilon arvoinen. Kaikki kohtaamiset läheisteni kanssa ovat tärkeitä ja rakkaita. Arvostan sitä, että voin aidosti olla oma itseni kussa kuljenkin. Vaikka elämä on riisunut minua raa'asti, on se myös samalla antanut minulle paljon uutta varmuutta aitouteen ja oman itseni löytämiseen. Mukavaahan se on jo näin kypsässä viisikymppisiässä alkaa pikkuhiljaa tuntemaan itseään - jo oli aikakin! ;)

Erityisesti opin arvostamaan tuota iloa. Heti kun on mahdollista, täytyy onnesta ja ilosta napata kiinni. Onnitella toisia heidän ilostaan, kiitellä itseään omasta. Juhlat täytyy heti järjestää, jos siihen on syytä ja jollei syytä ole, sen voi aina keksiä. Aito ilo ja nauru maistuu taas, kun surun mustimmasta kuopasta on noussut jo pois.

Niin kuin lempeä hämärä kietoo tummaan huntuunsa
kaikki kivun ja uupumuksen jäljet, jotka päivä on
jättänyt, niin samoin levittäköön suuri suruni
elämäni ylle kullanhohtoisen hiljaisuuden -
suru siitä, että menetin sinut, rakkaani.
Häipykööt elämäni säröt, repaleet ja luhistuneet
rauniot jonkin illan kuulauteen, illan jonka
muistosi on tyynnyttänyt, ja joka on täynnä
kivun ja rauhan loputonta harmoniaa.

- Tagore Rabindranath -

Elämä!

2010-10-23T02:39:00.000-07:00

Se, etten ole pitkään aikaan päivittänyt tätä blogiani, on oikeastaan vain hyvä merkki. Takana pitkä, kuuma kesä ja pihasaunan rakentaminen (ko. projekti jatkuu vielä). Itse tosin olin yleensä kauhan enkä vasaran varressa kiinni.

Kesälomamatkalla Kotkan seudulla tutkimme mm. kaunista Kaunissaarta.

Silloin tällöin tapasin koiraystävääni Eppua...

ja syksyn tullen logosiskoja Kouvolassa.

Syksyni on alkanut voimallisesti ja toimeliaasti - etenkin kun vertaan tilanteeseen vuosi sitten. Suru ja ikävä kulkevat aina matkassani, mutta nyt kykenen katsomaan elämääni myös eteenpäin, suunnittelemaan tulevaa.

Isäni kuolemasta tuli menneellä viikolla 10 vuotta. Koko mennyt vuosikymmen on opettanut monenlaista luopumista ja sitä kautta nöyryyttä elämän edessä. Meillä on täällä oma elämämme elettävänä eikä ole mitään syytä ajella sitä käsijarru päällä. Tommy Tabermann sanoi sen näin kauniisti:

Tienviitta

Toisessa tienviitassa
lukee suurin kirjaimin: Sitten
Toiseen on lapsen
horjuvalla käsialalla
kirjoitettu: Elämä!
Kumman tien
sinä valitset?

Kesän lukuelämyksiä

2010-07-08T00:16:00.000-07:00

Jokainen minut tunteva tietää, että rakastan kirjoja. Olen jo vuosia sitten päässyt siitä, että kaikkia mielikirjoja ei tarvitse omistaa. Muutama muutto sinne tänne todisti sen, että minulla on liikaa kirjoja. Olen ollut Suuren Kirjakerhon jäsen vuodesta 1982 eli pienen ikäni, mutta vain poikkeustilanteessa tilaan sieltä kirjan eli haluan sen omistaa.

Kirjasto, ainakin Lappeenrannan maakuntasellainen, on oikein oiva paikka erinäisille löydöille. Mielestäni kirjavalikoima on siellä erinomainen, uutuuksiakin saa hyvin pian käsiinsä. Pidän muutenkin kirjastojen tunnelmasta, siellä kunnioitetaan toisen rauhaa – joku julkinen paikka maailmassa vielä niin rauhallinen!

Seuraavassa muutamia tämän kesän ”kirjaihastuksiani”. Kaikki eivät suinkaan ole uutuuskirjoja, mutta minulle eka lukukerta nyt. Kesäaikaan pysyttelen irti ammattikirjallisuudesta, ne maistutat sitten taas kun työkausi alkaa.

Ehdoton suosikkini näistä on nauruhermojani pitkästä aikaa kutkuttanut Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen. Luin tämän Santorinin lämmössä, nauraa tyrskin ääneen, pakko oli lukea tyttärelle ääneen parhaita paloja. Kirja sopii erinomaisesti miesväellekin, uskon ainakin että oma mies tästä tykkää (kunhan ehtii rakennusprojektiltaan vapaalle). Kirja kertoo ruotsalaisuutta ihannoivasta suomalaismiehestä, joka tekee enemmän kuin kaikkensa saadakseen Ruotsin kansalaisuuden.

Samaisella lomamatkalla luin myös Anna-Leena Härkösen Ei kiitos. Jos on Anna-Leenan lukuystävä (kuten minä), tykkää varmasti. Naurahtelin ääneen tätäkin, kepeä luettava.

Juhannuksen kirja oli täyskymppi siihen hetkeen: Katharina Hagenan Omenansiementen maku. Jo kirjan nimi lupaa makua ja elämyksiä, tunnelmaa, johon itse uppoaa. Kirjaa ei voi ahmia, vaan maistella ja tunnustella lukemaansa. Lukukokemuksen minulle täydensi raikas saksalainen valkoviini sekä kuistilla istuessa täsmälleen kirjan kannen värinen, vaaleanvihreä huopa...

Nyt juuri minulla on toinen makustelukirja menossa yöpöydälläni. Ostin oikein oman, sillä olin ihastunut kirjalijan, Linda Olssonin, tyyliin jo hänen ensimmäisessä suomennetussa romaanissaan, Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Hänen uudempi kirjansa on Sonaatti Miriamille, jonka päähenkilöltä kuoli tytär. Arvannette varmaan, miksi sellainen aihepiiri veti minua puoleensa.

Muistakaas muutes äänikirjat! Ne ovat erinomaista matkaseuraa, mutta minä ajan sen verran lyhyitä matkoja, että ne toimivat parhaiten keittiössä. Mikään ei jouduta silityspuuhia tai kasvisten pilkkomista paremmin kuin hyvä äänikirja. Nyt juuri on menossa Kari Hotakaisen hulvaton Huolimattomat cd:nä sekä jokin Enni Mustosen kasettikirjoista (vähän hömppää). Erityisen hyvä oli Arne Nevanlinnan Marie. Näkökulma oli elämäänsä muistelevan ja muistiaan kadottavan vanhuksen, ranskalaisuuden ja suomenruotsalaisuuden kulttuurieroja loppuun asti kokeneen Marien.

Sitten vielä jotakin, josta en pitänyt. Enää. Olen nimittäin lukenut Sirpa Kähkösen kirjasarjaa, jossa neljäs eli Lakanasiivet on ollut Finlandiaehdokas (kuten moni muukin hyvä kirja, tässäkin mainittu). Hänen viimeisimmän kirjan, Neidonkengän, jätin jo kesken. Olinko jo kyllästynyt päähenkilöihin vai oliko niitä jo niin monta, etten jaksanut palauttaa kaikkia mieleeni. Sirpa Kähkösessä syy ei varmasti ollut, niin taidokas kirjailija ja savon murteen soveltaja hän on. Minä vaan kyllästyin.

Jätän nimittäin kirjan kuin kirjan kesken, jos yhtään siltä tuntuu. Elämä on liian lyhyt, jotta käyttäisi aikaansa täällä ei-mieluiseen luettavaan. Sillä aina löytyy hyvää luettavaa, valinnanvaraa on.

Kirjastossa tavataan!

Kesän etuottia

2010-06-13T08:59:00.000-07:00

Pääsin käymään tyttäreni kanssa Santorinin saarella Kreikassa, vähän kuin 50 v juhlien jatkoilla. Näimme paljon kaunista ja ihanaa. Piti välillä muistuttaa itseään siitä, että todella olen täällä, tämä kaikki on totta. Erityisesti mieleeni jäi hetki Imereoviglin kylässä hiljaiseen siesta-aikaan. Istuimme rinteen tavernassa, aivan meren ja taivaan äärellä, varjossakin paleltamattoman lämmintä. Taustalla soi kaunis musiikki hiljaa. Hetki oli niin pyhä, että itkin salaa aurinkolasien takana. Sanomattakin lienee selvää, että viinilehväkääryleet, tsatsiki, leipä ja kylmä valkoviinilasillinen hivelivät makuhermoja.

Matkamme sisälsi paljon hiljaisuutta. - Mitä sinä mietit, kysyin kerran uima-altaan lepotuolissa hyvää vauhtia ruskettuvalta tyttäreltä. - En mitään, kuului vastaus. - En minäkään... Helle oli jo sopivasti pehmittänyt päämme liioilta ajatuksilta. Lepoloma siinäkin mielessä.

Kotiin tultiin aikanaan. Oivalluksen Ovi touhuaa vielä töitään kesäkuussa. Toimistotöitä riittää, vaikka kentällä jo hiljaisempaa. Syksyäkin tässä vähän pedataan.

Mukavia kesän alkupäiviä mahdolliselle lukijalle!

Uusi blogi, uusi alku

2010-06-12T01:47:00.000-07:00

Heissan täältä uuden blogini puolelta! Yritin jälleen (tuskaisena) vääntää valokuvia WordPressin blogiini - lopputuloksena se, että siitä tuli entinen = kyllästyin takkuamiseen. Vähitellen kotiudun tänne Blogspotin puolelle, ehkä niitä kuviakin saan sitten tulemaan.

Jatkan siis tekniikkaan tutustumista... palailen.

Entiseen blogiini pääsee sekä tästä että sivupalkin linkistä.